Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus esittää Paavo Heinisen uruille ja puhallinorkesterille säveltämä konsertto, puolitoistatuntinen mestariteos Aiolos kaksi kertaa yhdessä urkuri Jan Lehtolan ja Kaartin soittokunnan kanssa. Kantaesityksen harjoitukset olivat Finlandia-talossa ja konsertti Temppeliaukion kirkossa. Paavo oli tiiviisti mukana koko prosessin aikana ja keskustelut hänen kanssaan olivat aina yhtä inspiroivia ja syvällisiä. Musiikki on tinkimätöntä Heinistä, mutta samalla äärimmäisen raikasta ja täynnä emootiota. Toinen esitys tehtiin Tampere Biennalessa Tampereen tuomiokirkossa ja tunnelma oli sekä fyysisesti että tunnelmaltaan erittäin tiivis. Vaikka orkesteri oli sama, niin urut olivat kokonaan erilaiset toisella kerralla. Temppeliaukion kompromissityyliset mekaaniset urut olivat vaihtuneet Wegeliuksen suunnittelemiin 1920-luvun täyspneumaattisiin pehmeä- ja tummasointisiin urkuihin. Puhallinorkesteri levittäytyi soittopöydän ympärille ja instrumentit muodostivat yhden yhtenäisen soinnillisen kokonaisuuden.
Juuri urku-puhallinorkesteri-yhdistelmän rikkaus on siinä, että tavallaan kaksi puhallinorkesteria yhdessä muodostavat vielä isomman ja soinnillisesti rikkaamman kokonaisuuden. Urut todellakin ovat kuin iso mekaaninen puhallinsoitin, jossa on valtava määrä eri sointivärejä ja yhdistelmiä. Ääni syntyy ilman avulla aivan kuin puhallinsoittimissa. Erona on tietenkin se, että yksi soittaja voi hallita kaikkia orkesterin soittimia yhtä aikaa. Urkujen kanssa konsertoidessa täytyy ottaa balanssi ja yhteissoitto erityisen vahvasti huomioon. Usein urkujen ja kapellimestarin välinen etäisyys on huomattavan suuri ja varsinkin solistin täytyy ennakoida viivettä omassa soitossaan. Pahimmillaan urkujen monitorissa on nykyisille näytöille tyypillinen viive ja kapellimestarin lyönti tulee hieman myöhässä. Välillä urkujen oma ääni on niin voimakas, että solisti ei kuule orkesterista juuri mitään. Pneumaattinen koneisto on kaikkein haastavin, koska ääni syttyy myöhässä. Olen kuullut myös soittimia, joissa eri sormioiden tai jalkion äänet syttyvät eri aikaan. Oman haasteensa tuo myös kapellimestarin lyönnin lukemisen taito, etenkin aikamme avatgarden parissa.
Heinisen musiikissa urkujen rekisteröinnit vaihtuvat tiheästi ja joskus melkein joka tahdissa. Temppeliaukiossa rekisteröintiä ohjasi tietokone, kun taas Tampereella oli käytössä vain muutama kombinaatio ja kaksi rekisteriavustajaa. Olen usein ihaillut urkureiden hahmotustaitoja uuden soittimen ääressä. Rekisteritappeja tai -nappuloita on useita satoja ja niiden yhdistelmien lukumäärä on loputon. Ottaen huomioon, että Aiolos on myös täynnä uskomattoman monimutkaisia polyrytmejä kaikkien raajojen kesken, asettaa se valtavan haasteen esittäjälle.
Puolustusvoimien ammattisoittokuntien taso on noussut huimaa vauhtia Suomessa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja Kaartin soittokunnan kunnianhimoinen Töölö-sarja on tuonut Temppeliaukion kirkkoon mielenkiintoisen kattauksen uusinta musikkia. Yhä useammat säveltäjät ovat innostuneet puhallinorkesterin sointimaailmasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Eri puhallinorkesterit ympäri maailmaa ovat erittäin hyvin verkostuneita ja tyypillisesti uusi teos saa useita esityksiä valmistuttuaan. Urut ja puhallinorkesteri tarjoaa vielä lukuisan määrän mahdollisuuksia eikä genreä ole tyhjennetty ideoista.
Urkutyypistä riippuen puhaltimien ja urkujen sointiyhdistelmä voi vaihdella todella paljon. Välillä ne sulautuvat lähes täydellisesti toisiinsa ja välillä kontrastit eivät juurikaan voisi olla suurempia. Urkujen keskirekisteri helposti sulautuu ja tukee puhaltimien sointivärejä, mutta toisaalta äärimmäisen korkeat tai matalat äänikerrat erottuvat hyvin sointimassasta. Uusien sävellysten kanssa täytyy luonnollisesti tehdä paljon ajatustyötä ja ennakkovalmistautumista. Aina säveltäjän alkuperäiset ideat eivät toimi ja soivan lopputuloksen optimoimiseksi täytyy tehdä uskaliaita korjauksia.
Paavo Heinisen Aioloksessa ei ole rekisteröintiohjeita urkurille, vaan hän tavallaan orkestroi teokset jokaisessa esityksessä erikseen soittimien mahdollisuudet huomioon ottaen. On kutkuttavaa fantasioida, miltä teoksen kolmas esitys Musiikkitalon Rieger-uruilla kuulostaisi? Liikuteltava soittopöytä tuo solistin kapellimestarin viereen osaksi orkesteria, eikä ääni tule myöhässä urkujen keskeisen ja lavan läheisen sijainnin ansiosta. Mitä kaikkea saammekaan vielä kokea Musiikkitalon uusien urkujen ansiosta. En millään jaksaisi odottaa:)
Petri Komulainen
Petri Komulainen on kapellimestari ja Taideyliopisto Sibelius-Akatemian puhallinorkesterinjohdon lehtori.