Tietoa uruista

Olli Porthan, urkumusiikin professori Sibelius-Akatemiassa, urkutaiteilija

Häät, hautajaiset, jumalanpalvelukset – urkumusiikki on kaikille suomalaisille tuttua. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kirkkomusiikista, vaan urkutaide on täysin oma taiteen- ja musiikinlajinsa. Siksi myös modernia urkumusiikkityyliä on vaikea määritellä.

Urkumusiikin historia ulottuu jopa tuhannen vuoden taakse. Alunperin urkuja soitettiin Antiikin Kreikassa gladiaattoritaisteluiden taustalla. Antiikin urut olivat hydrauliset vesiurut, joiden pillien sointia ei voinut säätää – joko soivat kaikki pillit tai ei yksikään. Malli oli siis hyvin pelkistetty verrattuna nykypäivän urkuihin. Kyseessä oli kuitenkin merkittävä keksintö aikaansa nähden. Urut ylipäänsä on aina nähty paitsi taiteena myös teknisenä haasteena. Kautta aikojen urkujen tekniikka on ollut äärimmäisen monimutkainen aikansa tekniikkaan suhteutettuna.

Kirkko kiinnostuu uruista

Urkutaidetta on aina arvostettu. Sen asemaa vahvisti myös läntinen kirkko, joka otti urut soittimikseen 1200–1300 -luvulla. Ennen konserttimusiikin syntyä 1800-luvulla musiikkia kuuli lähinnä hoveissa ja kirkoissa (kansanmusiikkia lukuunottamatta). Tavalliselle ihmiselle kirkko oli paikka kuulla musiikkia. Kun miettii, että kaikkialla on ollut suhteellisen hiljaista, niin urkujen voimakas sointi kirkossa on ollut hyvin vaikuttava kokemus.

Urkuihin on aina liittynyt ajatus siitä, että ne voivat jossain määrin korvata puuttuvan orkesterin. Siksi äänikerrat jäljittelevät soittimia ja kuoromusiikkia.

Suomalaisia urkutaiteilijoita

Suomalainen urkujen sävellys- ja soittotaito kehittyi 1800–1900 -luvulla. Richard Faltin ja Oskar Merikanto ovat tunnettuimpia suomalaisia urkutaiteilijoita. Urkumusiikin asema Suomessa on vahva ja sävellystuotantoa syntyy kiihtyvällä tahdilla. Kiinostusta urkumusiikin säveltämiseen on paljon.

Suomessa on hyvät olosuhteet urkumusiikin kehittymiselle verrattuna esim. katolisiin maihin, joissa kirkoilla ei ole ammattiurkureita. Esim. Pariisissa on hienot kirkot ja hyvät urkurit, mutta he eivät työskentele päätoimisesti urkureina vaan tekevät tätä sivutyönä. Suomessa koulutetaan ammattiurkureita, ja joka seurakunnalla on oma urkurinsa. Seurakunnat myös huolehtivat uruista. Tämä toistuu myös muissa luterilaisissa maissa ja Saksassa.

Musiikkia maalliseen ja hengelliseen tunnelmaan

Esimerkiksi Hollannissa kalvinistinen kirkko ei suhtaudu taidemusiikkiin hyvin, ja reformaation aikaan kirkko meinasi hävittää katolisen ajan soittimet. Kaupunki kuitenkin tuli väliin ja osti soittimet. Siksi Hollannissa edelleen useissa kirkoissa seurakunta omistaa kirkon ja kaupunki omistaa urut ja palkkaa urkurin. Kaupunki myös järjestää urkukonsertteja kirkossa, mutta tällöin kirkko toimii konserttisalina eikä liity mitenkään hengellisyyteen. Kirkossa voi tällöin olla esim. baareja. Suomalaisille kirkko on aina pyhä tila.

Suomalaisia urkuja

Suurimmat urut Suomessa ovat Lapuan tuomiokirkossa. 50–60 -luvulla urkuja modernisoitiin ja vanhoja urkuja purettiin pois – ei aina hyvin lopputuloksin. Tunnettuja urkuja ovat PK-seudun kirkot ja isot kirkot ylipäänsä, esim. Turun tuomiokirkon urut. Keskikokoisen kirkon uruissa on yleensä 30–40 äänikertaa. Helsingin tuomiokirkon uruissa äänikertoja on 50.

Urkujen rakenteesta

Urut koostuvat koskettimistosta ja soittokoneistosta. Ne toimivat jalkion ja sormion impulssilla pillistöön. Pillit seisovat ilmalaatikon päällä, jonka sisällä on venttiileitä. Kun kosketinta painaa, ilmaruumaan kulkeutuu ilmaa. Ilmalaitteisto sisältää palkeet, joka vie äänen pilleihin.

Sormioita voi olla yksi tai useampia. Yhdessä sormiossa voi olla esim. 60 kosketinta. Tämä on yksi äänikerta. Jokaisella koskettimella on oma pillinsä. Toinen äänikerta on jälleen uusi rivi pillejä. Pillin pituutta mitataan jaloissa.

Musiikkitalolle tavoitellaan Suomen suurimpia urkuja, joissa olisi 90–100 äänikertaa. Isoin pilli julkisivussa on n. 5 m.

Jokainen urku on kuitenkin aina erilainen, sillä ne suunnitellaan yksilöllisesti paikkaan, tilaan ja käyttötarkoitukseen. Joka ainoa pilli tehdään käsityönä.

Jokaisella historiallisella aikakaudella ja paikalla on siis ollut oma tyylinsä rakentaa urut ja säveltää niillä. Näitä malleja ovat: renesanssiurut, barokkiurut (saksalaiset, ranskalaiset, myöhäisbarokin urut) ja romantiikan urut (erilaisia). Urut edustivat oman aikakautensa mukaista musiikkia omalla paikkakunnallaan ja omalla tyylillään. Kun konserttimusiikki syntyi, pääasiallinen musiikki ei ollutkaan enää uutta musiikkia vaan myös vanhaa musiikkia hyödynnettiin. Ongelmaksi muodostui, jos samassa konsertissa piti soittaa erilaista, eri ajan urkumusiikkia. Ratkaisuksi syntyi universaalit urut, mutta kaikkia palveleva ratkaisu ei varsinaisesti palvele ketään. Tämä dilemma tyyliurkujen ja yleisurkujen välillä jatkuu edelleen ja on esillä myös Musiikkitalon urkujen hankinnassa.

Nyt pohditaan ja käydään keskustelua, mitä tyyliä Musiikkitalon urkujen halutaan edustavan – urkujen pitäisi olla tietyn tyylin urut, mutta niiden tulisi myös toimia mahdollisimman monipuolisesti. Uruille pitää valita tietty suuntaus pohjaksi, jota sitten laajennetaan tärkeimmillä tyyliuruilla. Tässä apuna työryhmä käyttää kansainvälisiä esimerkkejä ja tutustuu mahdollisimman monipuolisesti erilaisiin urkuihin.

Tietoa uruista

Olli Porthan, urkumusiikin professori Sibelius-Akatemiassa, urkutaiteilija

Kirkko kiinnostuu uruista

Suomalaisia urkutaiteilijoita

Musiikkia maalliseen ja hengelliseen tunnelmaan

Suomalaisia urkuja

Urkujen rakenteesta

LINKIT

YHTEISTYÖSSÄ

RAHANKERÄYSLUPA

SEURAA

TILAA UUTISKIRJE