Lapset ovat elämän suola. Vaikkapa siksi, että he osaavat sanoittaa tuoreesti elämänarvoja.
Perheessämme musiikki on ollut suuri lahja, monenlaisten musiikkipolkujen ja soitinten muodossa. Vaimoni kanssa olemme ansainneet elantoamme taidemusiikin saralla, minä säveltäjänä ja puoliso pianonsoittoa opettamalla. Hankimmekin 90-luvulla kunnollisen flyygelin.
Lapset ovat musiikkisuhteessaan kulkeneet kukin omaan suuntaansa. Poikamme Lennon kohdalla se on merkinnyt meille senioreille eniten uuden oppimista: kuuloetäisyydelle on tullut EDM ja studiotyöskentelyn arkinen äänimaisema. No, muutaman vuoden alalla toimittuaan Lenno totesi kerran flyygelistämme: ”Tää Steinway on kyllä paras kiippari. Viive nolla ja mieletön soundi.”
Kommentti tiivistää jotain tärkeää. Modernin tietotekniikan kehittyminen on johtanut sekä monien ammattien häviämiseen että esineiden katoamiseen. En kaipaa pankkikirjaa enkä kasettinauhuria, mutta fyysisten soitinten kohdalla tilanne on toinen. Stradivariuksen viulu, Steinwayn flyygeli tai Cavaillé-Collin urut luovat standardia tavalla, jota ei ole mahdollista korvata tietokonetta ohjelmoimalla. Pullonkauloja on liian monta, ja viimeinen niistä on kaiutin, jonka kalvo saa ilman värähtelemään tilassa ja äänen kuulumaan. Vaikka kaiutin olisi kuinka laadukas, siitä lähtevä ääni jää aina vajaaksi verrattuna siihen, miten fyysisen soittimen kieli, pinta tai pilli saattaa tilan resonoimaan. Esimerkiksi patarummun kalvo on tarkoitettu tuottamaan juuri tietyillä tavoilla soivia ääniä. Tässä tarkoituksessa käsitelty sopivanikäisen naudan nahka ynnä rummun rakenne tuottavat suurenmoisesti tietynlaista ääntä. Kaiutin-parassa yhden ja saman kalvon pitäisi sen sijaan pärjätä kaikenlaisten äänten kanssa: on selvää kumpi vetää pitemmän korren!
Prosessin alkupäässä pullonkaulana on soitinten aineellisuus, niiden materiaalit. Tärkeä soitinrakennuksen materiaali on puu. Esimerkiksi Steinway-flyygelin kaikupohjaan tarvitaan sopivalla korkeudella hyvässä maaperässä hitaasti kasvanutta kuusta. Erityisen ongelman muodostaakin nykyään tehometsätalous: soitinrakentajien tarvitsema tiheäsyinen puu on nykyaikana käynyt yhä harvinaisemmaksi. Puhumattakaan siitä, että yleisen saastumisen edetessä on yhä vaikeampi löytää esimerkiksi puupuhaltimien suukappaleisiin kunnollista ruokoa.
Materiaalit voivat puun tai nahan tapaan olla orgaanisia tai metallien ja kivien tapaan epäorgaanisia. Kun materiaalia kulutetaan ja työstetään, hyvän soittimen rakentaminen on yksi parhaista syistä ylipäänsä tehdä niin! Soittimen äänessä on läsnä sen materiaalien historia ja ominaislaatu, puun kasvuoloista vaikkapa tähden luhistumisen dramaattisiin loppuvaiheisiin: supernovassa avaruuteen sinkoutuneen raudan kirkkaan kovuuden voi aistia esimerkiksi triangelin helähdyksessä.
Sähköisyys voi toki rikastaa ja laajentaa soittimia ja sointia. Nautin esimerkiksi suunnattomasti Mahalia Jacksonin levytysten Hammond-soinnista, ja Messiaenin Fransiskus-oopperassa neljä ondes martenot -soitinta ovat luomassa oopperan historian ehkä koskettavinta enkelikohtausta. Sähköiset ratkaisut voivat näin laajentaa käsitystä urkumaisuudesta. Modernilla tietotekniikalla voi myös olla merkitsevä rooli suurten urkujen toiminnan monisäikeisyydessä. Mutta soittimen silkka aineellisuus kantaa rikkautta, jota ei voi pelkillä biteillä ja ämyreillä saavuttaa. Onneksi tämän kynnyksen yli ollaan nyt Musiikkitalossa pääsemässä: digitaalisista varjokuvista aisteja rikkaasti koskettavan todellisen
soittimen äärelle!
Jyrki Linjama
säveltäjä
Kuva: Saara Vuorjoki / Music Finland