Tämän artikkelin johdantona toimii Jan Lehtolan blogiteksti, johon pääset tästä linkistä.
Sylttytehdas
Olin hankkeen sylttytehtaalla, kun esitin Kaija Saariahon urku-orkesteri-teoksen Maan varjot yhdessä RSO:n kanssa Musiikkitalossa toukokuussa 2015. Produktio oli elämyksellinen, mutta myös kasvattava. Olin oudossa tilanteessa, koska jouduin korvaamaan puuttuvat pilliurut digiuruilla. Keskustelu säveltäjän kanssa itse teoksesta, mahdollisesta urkuhankkeesta ja sen toteuttamisesta oli elävää. Vielä tuossa vaiheessa en osannut arvata, mitä hän tarkoitti painottaessaan, että haluaa tarjota apuaan hankkeelle, jos sellainen käynnistetään. Asia selvisi, kun kaksi vuotta myöhemmin hän päätti lahjoittaa miljoona euroa urkujen hankintaan edellyttäen että mukaan saadaan muitakin maksajia. Tuolloin hanketta kutsuttiin valmistelemaan Musiikkitalon säätiön avuksi kolmikko, joka oli ollut mukana urkuhankkeessa jo edellisellä kierroksella kun taloa rakennettiin. Sibelius-Akatemian urkumusiikin professori, MuT Olli Porthan (pj.), urkumusiikin professori emeritus Kari Jussila ja urkulehtori Pekka Suikkanen käynnistivät nykyisen urkusuunnittelun ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessaan helmikuussa 2017.
Kun säätiöiden mukaantulo hankkeen rahoittajina varmistui, he halusivat mukaan itseään edustamaan minut yhdessä urkulehtori, MuT Ville Urposen kanssa. Samalla orkesterit valitsivat omaksi edustajakseen musiikin opiskelija, urkutaiteilija Pétur Sakarin. Kaija Saariahon toiveesta työryhmään kuuluu myös Pariisin konservatorion professori Olivier Latry. Säveltäjä itse seuraa työryhmän toimintaa ulkopuolelta, mutta osallistuu käytännössä koko ajan keskusteluihin kanssamme. Tällä kokoonpanolla asiantuntijalautakunta jatkoi valmistelua lokakuussa 2017 ja kokouksia sillä on ollut toukokuuhun 2018 mennessä nelisenkymmentä. Lähtökohdat mielestäni työlle ovat olleet hyvät ja työryhmä edustaa ehdottomasti parasta mahdollista asiantuntijajoukkoa maassamme. Vaikka meistä kukin työskentelee hiukan erilaisilla sektoreilla urkutaiteessa, on meillä myös laaja yhteinen kokemuskenttä: Sakaria lukuun ottamatta kukin työskentelee Sibelius-Akatemiassa, mutta on myös osallistunut urkukulttuurin kehittämiseen Organum-seuran puheenjohtajan ominaisuudessa.
Urkutyöryhmän tehtävänä on ollut asiantuntijaelimenä valmistella, suunnitella ja toteuttaa Musiikkitalon konserttisalin urkuhanke. Erilaisissa neuvotteluissa päätöksenteossa hanketta ovat toteuttamassa myös musiikkitalon johtaja Pekka Kauranen ja musiikkitalon suunnitellut arkkitehti Pauno Narjus. Hankkeen johtaja ja valmistelutyöryhmän puheenjohtaja on Juha Lemström Senaattikiinteistöistä. Musiikkitalon säätiön edustajana kokouksissa mukana on projektipäällikkö Kaisa Näreranta. Juridisesta puolesta on vastannut hankkeeseen erikoistunut hankintajuristien tiimi, joka on valvonut kaikki kilpailutuksen eri vaiheet ja päätökset.
Ripeää toimintaa megalomaanisin mittasuhtein
Urkuhanke on vaikuttanut koko ajan megalomaaniselta ja erilaisia mittasuhteita pursuavalta hankkeelta. Minusta on tuntunut hyvältä olla mukana hankkeessa, jossa käytetään runsaasti asiantuntijoita, sillä vastuu on jakaantunut laajalle alalle. Aikataulumme on ollut hyvin tiukka. Samaan aikaan, kun olemme luoneet käsitystä tarvitsemastamme, järkevästä, ennakkoluulottomasta ja mahdollisesta, olemme opiskelleet urkurakentajien ja konserttisalien nykytekniikkaa ja estetiikkaa hurjalla tarmolla. Vaikka on kirjoitettu, että urkujenrakennus on tullut tiensä päähän jo vuosisatoja sitten, olemme yllättäen olleet itse keksimässä pyörää uudelleen. Musiikkitalon akustiikka asettaa omat haasteensa. Urkujen sijoitus, sille varattu tila, salin erikoisominaisuudet, tarjolla olevat rakentajat referenssisoittimineen pursuavat yksityiskohtia, joita ei kukaan ole aikaisemmin joutunut kohtaamaan tai ratkaisemaan ennen meitä. Itselläni on ollut välillä melko voimaton olo, kun sosiaalisessa mediassa on kerrottu minkälaiset urkujen pitäisi olla. Itselleni näet ei pitkään aikaan syntynyt kovin selvää kuvaa siitä, millaiset urut juuri Musiikkitaloon parhaiten sopisivat. Mahdollisuuksia, mutta samalla ongelmia tämän kokoluokan hankkeessa riittää enemmän kuin maallikko osaisi kuvitella. Ratkaisevaa ei ole se, saadaanko jalkioon jokin tietty yksittäinen Contrabombarde 32’ vaan lopputulokseen vaikuttaa tuhat erilaista seikkaa yhdessä, jotka on pystyttävä tiedostamaan ja ratkaisemaan.
Työryhmän ensimmäinen tehtävä, ennen kuin rahoitus saatiin varmistettua, oli laatia urkujen käyttösuunnitelma. Mitä järkeä olisi rakentaa miljoonaluokan soitin, jos sitä ei voitaisi käyttää? Kun sopimukset Musiikkitalon kiinteistöyhtiön, Musiikkitalon säätiön, Helsingin kaupunginorkesterin, RSO:n ja Sibelius-Akatemian kanssa oli tehty, Saariahon lahjoitus julkistettiin joulukuussa 2017. Tämän jälkeen hanke eteni äärimmäisen nopeasti ja joulukuussa rekrytoitiin jo urkurakentajia. Edellytyksenä oli kokemus vastaavanlaisista hankkeista lähimenneisyydestä. Tämä tarkoitti, että rakentajan piti olla valmistanut vähintään 50 äänikertaisiset urut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ilmoittautuneita tuli kaikkiaan kahdeksan ulkomaisista urkurakentamoista tammikuussa 2018. Näistä karsittiin neljä, jotka eivät täyttäneet ehtoja. Neljältä jäljelle jäävältä tilattiin kymmenen tuhannen euron arvoiset suunnitelmat, jotka käsittelimme huhtikuussa nimettöminä. Näistä yksi jäi mukaan toukokuun neuvotteluun, jonka tarkoituksena oli varmistaa ja hioa sopimusehdot. Urkurakennussopimus allekirjoitettiin Helsingissä kesäkuun viidentenä päivänä 2018 Rieger Orgelbaun kanssa.
Koska työryhmä oli uuden edessä, sen piti luoda kaikki kilpailuasiakirjat itse ja vieläpä englanniksi urkuterminologian asettaessa kääntämistyölle omat haasteensa. Puolen vuoden aikana olen lukenut lukemattoman määrän asiakirjoja, tehnyt raportteja, käynyt neuvotteluja, kommentoinut lyhyellä aikavälillä kaikkia mahdollisia yksityiskohtia akustiikasta, arkkitehtuurista aina urkujen esteettisiin, rakenteellisiin ja soiviin seikkoihin saakka. Päällimmäisin vaikutelma on ollut, että koska olemme luomassa jotakin ainutlaatuista, koska olemme hankkeen uskottuja ja koska siihen on upotettu niin paljon varallisuutta, tämä hanke ajaa muiden asioiden edelle ja meidän on oltava kaikissa reagoinneissa salamannopeita, täsmällisiä ja äärimmäisen asiantuntevia. Hanke ei kestä minkäänlaista vedätystä, velttoutta tai epätarkkuutta.
Työtämme on auttanut suuresti se, että maailmassa on rakennettu uusia urkuja konserttisaleihin paljon viime vuosina. Siinä vaiheessa, kun olimme tilanneet suunnitelmat neljältä rakentajalta, otimme tavoitteeksi käydä tutustumassa yhteen referenssisoittimeen kultakin kilpailijalta. Reilun puolen vuoden aikana vierailimme Dresdenissä, Neubrandenburgissa, Pariisissa, Montréalissa, Düsseldorfissa ja Kasselissa. Saimme tutustua paikan päällä urkujen soittopöytään, rakenteeseen, pillistöihin ja koneistoon sekä ottaa kierroksia erilaisista äänikertayhdistelmistä laittamalla hanat kaakkoon. Monet konsertit, kuten Dresdenissä Latry’n ja Montréalissa Nathan J. Lauben, auttoivat hahmottamaan kokonaisuutta yleisöstä käsin (jopa desibelimittari polvella). Useita päiviä kestäneiden matkojen aikana ryhmällä ei ollut juuri muuta tehtävää kuin keskustella uruista. Voi kuvitella, millaista keskustelun syvyys on, kun samasta aiheesta puhutaan aamiaisella, lounaalla ja illallisella sekä kävellessä paikasta a paikkaan b. Yhteinen näkemys hioutuu ja näkökulmia aiheeseen syntyy koko ajan lisää. Matkoilla olimme hankkeessa sisällä 24 tuntia vuorokaudessa. Tämä on ollut ehdottoman tärkeää koko työryhmän toiminnassa, sillä hankkeen onnistumisen ja toteutumisen ehtona on, että päätökset tehdään täydessä konsensuksessa eli jokaisen työryhmän jäsenen on oltava päätöksen takana. Keskustellessa ideat sinkoilevat, hioutuvat ja löytävät yhteisen sävelen. Työryhmä on tarjonnut mahdollisuuden sellaiseen vuorovaikutukseen kollegoiden kanssa, jollaista ei kovin usein tarjoudu. Jäsenten kesken ei ole tähän mennessä ollut minkäänlaista kilpailua, kitkaa tai erimielisyyttä, vaan kunnioitus toisten ajatuksia kohtaan sekä kollegiaalisuus on läsnä koko ajan. Haluamme kaikki, että tämä hanke toteutetaan paremmin kuin hyvin, koska teemme sitä vain kerran elämässä – once in a life time. Siksi meidän on suunnattava energia vain positiiviseen toimintaan, josta syntyy mahdollisesti jotakin vielä parempaa.
Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ole ollut vaikeaa. Vaikka itse kilpailuohjelma olikin sangen yksityiskohtainen ja vaativa, työryhmä ei tehnyt dispositiota (= äänikertaluetteloa), vaan sen laatiminen jätettiin kullekin kilpailijalle itselleen. Tosin rakentaja laati vain ehdotuksen, ja työryhmälle jäi mahdollisuus hioa ja neuvotella siitä rakentajan kanssa. Nyt kun rakentaja on valittu ja sopimus allekirjoitettu, edessä on urkujen rakentaminen. Sen valvominen ja rakentajan konsultointi asettaa uuden mielekkään haasteen koko hankkeelle ja samalla vaativan, aikaa vievän ja intensiivisen tehtävän työryhmälle.
Julkistamisen jälkeen olemme saaneet paljon sekä epävirallisia että varsin virallisia ohjeita ja toiveita koskien urkujen erilaisia kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia ominaisuuksia. Aivan mahtavaa, että tämä hanke herättää niin paljon tunteita. Se tarkoittaa, että myös meidän työmme on arvokasta, sitä seurataan ja sitä arvostetaan. Urutko epäsuosittu instrumentti? Olemme ottaneet vastaan lämmöllä ja huomioineet kaikki yhteydenotot. Se, minkälaiset uruista tulee, on kuitenkin meidän vastuulla. Niin hienoa kuin onkin luoda tulevaisuuden urkuja, on mitalissa toinenkin puoli. Samalla kun olemme ottaneet tehtävän vastaan, olemme asettuneet kantamaan vastuuta ja arvioimaan realiteetteja. Uskon, että me kaikki jäsenet olemme tästä varsin tietoisia senkin uhalla, että varmasti löytyy niitä, joita valmis ei miellytä.
Suomalainen urkutaide maailman huippua
Musiikkitalo on kansakuntamme taide-elämän kruunu; kulttuuri kuvastaa yhteisömme henkistä tilaa, ja Suomessa me olemme kansainvälisestikin mitattuna luovilla aloilla suunnannäyttäjiä. Keskieurooppalaiset maat kehuskelevat menneellä erinomaisuudellaan ja elävät sukupolvet ratsastavat suvereenisti esi-isiensä saavutuksilla. Suomessa urkutaide ei ole juurikaan sataa vuotta vanhempi taideala. Suomessa oli toki urkuja ja kanttoreita jo barokin ajasta lähtien, mutta ensimmäinen suomenkielinen urkuvirtuoosi oli suomalaisen urkukoulun kivijalan muurannut Oskar Merikanto (1868–1924). Hänen oppilaansa ja hänen jälkeensä syntynyt nuori modernistien sukupolvi oppilaineen ja oppilaan oppilaineen ovat kirjoittaneet suomalaisen luovan säveltaiteen menestystarinan. Kaija Saariaho, Magnus Lindberg, Jukka Tiensuu, Kalevi Aho ja moni muu toimivat nyt sillä tasolla, jolla ennen toimi moni eurooppalainen mestari. Me suomalaiset olemme nyt niitä, joita seurataan.
Sama voisi päteä urkutaiteeseen. Vaikka urkukulttuurimme on lyhyt, ovat sen viimeiset sata vuotta olleet todellista kiitoa kohti huippua. Toivon, että Musiikkitalon urut asettavat myös suomalaisen urkutaiteen sille kuuluvalle paikalle suomalaisen luovan säveltaiteen rinnalle maailman musiikkielämän eliitissä. Samalla toivon, että Musiikkitalon urut toimivat alaa yhdistävänä ja innostavana tekijänä. Uruista ei tule kapean joukon instrumentti vaan Meidän Kaikkien Instrumentti, niin kaikkien kuulijoiden kuin urkureidenkin. Uskon tähän vakaasti, sillä onhan koko urkuhankkeen äiti luovan säveltaiteen yksi merkittävimmistä persoonista maailman huipulla. Sävellettyään Maan varjot, Saariaho loi uudelleen ehkä jo unohtuneen varjon myös Musiikkitalon urkuihin. Lahjoituksellaan Kaijan oma varjo levännee suojelijana urkujen yllä hamaan tulevaisuuteen. Omalla kohdallani Maan varjot elää uuden tulemisen seuraavan kerran Manchesterissa BBC Philharmonic -orkesterin kanssa Bridgewater Hallissa lokakuussa. Musiikkitalon urkuja odotellessa…! Ei enää niin kaukana. Heaven’s light forever shines. Earth’s shadow fly [–] Flowers, ruins, statues, music, words, are weak. The glory they transfuse with fitting truth to speak. Olkoon totuus uruissa ja annettakoon kunnia Kaija Saariaholle! Ja huolehditaan, ettei musiikki, ainakaan urkumusiikki, olisi heikko tulevaisuudessa!