Ihastuin urkuihin ja urkumusiikkiin jo lapsena. Syynä voi osittain olla myös urkukylpy – isäni nimittäin oli musikaalisesta perheestä, tykkäsi uruista ja urkumusiikista, ja tämä ei voinut jäädä jälkikasvulta huomaamatta. Kävimme perheenä paljon urkukonserteissa. Tauno Äikää, Markku Ketola, Enzio Forsblom, Tapio Tiitu ja monet muut tunnetut soittajat tulivat tutuiksi. Muistan kun kuunneltiin YLEn suoraa lähetystä Australiasta, Sydneyn konserttitalon urkujen vihkiäiskonserttia.
Veljeni taisi olla myös urkukylvyn lapsia, koska hän päätyi lopuksi kanttoriksi ja urkuriksi. Itse olen tekniikan mies, mutta enemmän tykkään käytännöstä kuin teoriasta. Innostuin jo 1970-luvulla akustisen musiikin äänittämisestä, erityisesti urkumusiikista. Miten taltioida tämä kaikista suurin soitin, joka on oikeastaan orkesteri. Olin tyytymätön monien urkuäänitteiden sointiin. Ne olivat ohkaisia ja pohjattomia. Ajattelin että ei se näin voi olla.
Ensimmäiset äänityskokeilut kahdella mikrofonilla ja kelanauhurilla olivatkin veljeni urkuriuran alkumetrien räpeltävän urkujensoiton taltiointia. Omasta mielestäni onnistuneiden äänitysten innoittamana jatkoin tällä tiellä, sain talteen urkujen soinnin. Soittaja on sitten vastuussa oikeista sävelistä.
Kun Musiikkitalo valmistui, minua tietenkin kiinnosti myös se että miten urut oli otettu mukaan suunitteluun. Tila oli kyllä varattu, mutta mielestäni se oli aivan liian pieni oikealle konserttisalisoittimelle. Taisin olla oikeassa, koska Musiikkitalon urut ovat paisuneet yli äyräittensä, eli soitin on sen kokoinen kun pitääkin olla.
Olin innoissani kun minut pyydettiin mukaan joukkoon miettimään miten tuo uusi soitin voitaisiin mikittää. Miten asennetaan mikrofonit niin että salista saadaan äänitettyä aina sellainen ääni, joka tekee oikeutta tälle soittimelle, oli sitten kyseessä pelkkä urkuteos tai urut orkesterin kanssa.
Olen kuullut soitinta puolivalmiina. Se vakuutti minut siitä, että nyt ehkä kerrankin saamme tähän maahan – ja jopa tähän maailmaan – konserttisaliurut, joka on todella sitä mitä sellaisen pitää olla. Toimii soolosoittimena, täyttää salin upealla äänellä mennen tullen. Mutta on erityisesti sinfoniaorkesterin kanssa se ”viimeinen niitti”, eli nostaa musiikillisen nautinnon huippuunsa. Pärjää orkesterin kanssa tasaveroisesti.
Tuskin maltan odottaa, että kuulen salissa Camille Saint-Saensin urkusinfonian, Gustaf Mahlerin Ylösnousemussinfonian tai Ottorino Respighin Rooman Pinjat & Suihkulähteet, joissa kaikissa uruilla on tavalliselle kuulijalle osittain hiukan näkymätönkin, mutta silti aivan merkittävä osuus. Puhumattakaan siitä, että tehdään erityisiä orkesteri & urut-sovituksia tunnetuista teoksista, joissa ei alunperin urkuja ole ollut mukana. Sellainen voi tuottaa yllättäviä kylmiä väreitä ja onnellisia kyyneleitä silmiin. Musiikin perimmäinen tarkoitus.
Musiikkitalon, tunnetun urkurakentamo Riegerin valmistama soitin pystyy – sen perusteella mitä olen kuullut – vastaamaan kaikkeen tähän. Saattaa olla että urkuri joutuu jopa vähän hillitsemään peliään. Niin massiivisen vahvaa ääntä soittimesta lähtee – tarvittaessa. Kuten konserttisaliuruista pitääkin lähteä. Ei saa jäädä kakkoseksi.
Mika Koivusalo
Mika Koivusalo on urkuihin erikoistunut äänittäjä, toimittaja, valo- ja videokuvaaja ja harrastajaelokuvantekijä.
Kuva: Sakari Röyskö